Kirjan valitsemisesta ja lukemisesta

Oletteko koskaan miettineet miten valitsette kirjan luettavaksenne? Minulla on omat tapani. Jos minulla on aikaa vaellella kirjastossa - se nimenomaan on vaeltelua - harhailen hyllyjen välissä. Katse harhailee kirjojen selissä ja yleensä toisella kädellä kosketan kirjojen selkiä. En tosin samoja kirjoja, joita katson. Käsi etsii toisesta paikkaa, katse toisesta. Toisinaan jonkun kirjan selkämys pysäyttää. Se joko tuntuu tai näyttää erilaiselta ja pääsee lähempään tarkasteluun. Nimi, kansi, silmäys takakanteen. Silmäys sisälle, millainen on tekstin tiheys, fontti. Miltä itse teksti vaikuttaa.

Lapsena minulla oli rituaaleja kirjojen valitsemiseen. Toisinaan käytän niitä yhä. Asettelin kaikki lukemista odottavat kirjat eteeni ja laskin loruilla, minkä kirjan lukisin tai jättäisin pois. Kosketin kirjaa, luin ensimmäisen kappaleen... Saatoin vilkaista loppua ja lukea pätkiä sieltä täältä. Sisällysluettelo on myös olennainen apu valintatilanteessa. Lopulta yksi kirja vain nousee enemmän esiin. Siihen ei ole mitään selkeää syytä, se on vain tunne.

Tänään keskustelin lukemisesta ystäväni kanssa. Hän ei yleensä lue edes takakansia. Ihmettelin miten hän sitten osaa valita kirjansa. Kuulemma pelkkä nimi riittää. Hän myöskin kauhistui, kun kuuli, että saatan kesken kirjan lukea sen lopun tai selata sivuja eteenpäin nähdäkseni, mitä tapahtuu. En osaisi kuvitellakaan lukevani muuten. Enkä koskaan ole kokenut, että jonkin asian tietäminen etukäteen pilaisi lukukokemuksen. Päinvastoin. Niinhän se kuuluukin tehdä! Mikä sen jännittävämpää kuin kaikkein pahimmassa paikassa kurkata hieman eteenpäin ja todeta, että sankarit ovat turvassa ja jatkaa sitten huoletta lukemista ja selvittää, miten he selviävät pinteestä. Muistan miten Tarun sormusten herrasta ensimmäisen osan päättyessä en millään malttanut odottaa saadakseni tietää, miten Pippinin ja Merrin käy. Samoin tein, kun Sam ja Frodo jäivät pulaan Lukitarin luolaan.

Saatan myös hyppiä saman sivun sisällä. Lukea viimeisen kappaleen ensimmäisenä, sitten aloittaa sivun alusta, hypätä jo luetun kappaleen yli ja jatkaa seuraavasta. Tarina elää, mutta siitä muodostuu kokonaisuus.

Mieheni mielestä tapani on miltei pyhäinhäväistys. Kirjailija kun on tarkoittanut tekstin luettavaksi tietyssä järjestyksesä. Mutta minä luen siltikin kuten olen aina lukenut. Enimmäkseen järjestyksessä, mutta silloin tällöin kurkkien ja hyppien.

Kun kirja on sitten vihdoin valittu, lukemisen aloittamisessa olen myöskin hyvin tarkka rituaaleista. Toisinaan kirja aloitetaan ilman valmisteluita. Sopivalla hetkellä se tarttuu käteen, sitä aletaan lukea ja kun tulee aika keskeyttää väliin laitetaan jotain sopivaa, mikä sillä hetkellä on käden ulottuvilla. Se voi olla karkkipaperi, mainoksesta repäisty palanen...

Yleensä jos kirjan valintaan on kuitenkin käytetty hetki tai olen odottanut kirjan lukemista kauan tai aloitan suosikkikirjaani uudestaan alusta, haluan lukemisen aloittamisenkin olevan erityistä. Silloin minulla pitää olla sopiva kirjanmerkki käsillä jo aloittaessa, jotta sen voi laittaa valmiiksi toisen luvun kohdalle. Kirjanmerkinkin pitää olla jotenkin hienompi joko aivan oikea kirjanmerkki tai kortti. Lasten vaatteiden hintalapuista saa hienoja kirjanmerkkejä mm. Bamse aiheiset. Enää en taita kirjan sivujen kulmia, vaikka niinkin on joskus tullut tehtyä. Yleensä hienompi kirjanmerkki hukkuu luettaessa. Silloin kirja saattaa jäädä hetkeksi nurinniskoin pöydälle, mutta nopeasti hukkunut kirjanmerkki korvataan sillä sopivasti käden ulottuvilla olevalla paperinpalalla...

Kate DiCamillo: Desperon Taru - kertomus hiirestä, prinsessasta, keitosta ja lankarullasta

Otava 2009 (2003)

Alkuperäiskielinen nimi: The Tale of Despereaux - Being the story of a mouse, a princess, some soup, and spool of thread

Sivuja:262

Henkilöt: Despero Tilli, Furlo, Merlot, Toulêse, äiti Antoinette, isä Lester, Prinsessa Papu, Maikki Emakko, Rotta Hämy eli Chiaroscuro, rotta Botticelli Remorso ja vanha Gregorius

Juoni: Despero on pesueensa ainoana elävänä syntynyt pieni hiiri. Isä, äiti ja vanhemmat hiirisisarukset ihmetelevät pienen hiiren kokoa, sen suuria korvia ja sitä, että Despero syntyi silmät auki. He ovat varmoja, ettei Despero jäisi eloon. Despero kuitenkin jää eloon, mutta ei ole kiinnostunut samoista asioista kuin muut hiiret. Musiikkia kuunnellessaan hän tutustuu ja rakastuu prinsessa Papuun.

Chiaroscuro rotta eli Hämy asuu linnan pimeissä kellareissa. Kerran hän nakertaa vanginvartija Gregoriuksen köyttä ja Gregorius sytyttää kynttilän liekin rotan lähellä. Tavallisesti rotat vihaavat valoa, mutta Hämy alkaa kaivata sitä. Hän lähtee etsimään valoa ja joutuu linnan juhlasaliin, jossa prinsessan takia putoaa kuningattaren keittoon.

Maikki Emakko on pieni tyttö, jonka äiti kuolee ja isä myy hänet palvelustytöksi. Erään kerran Maikki näkee prinsessan ja hänet nähtyään haluaa itse prinsessaksi.

Kolmen hyvin erilaisen ja toisaalta hyvin samanlaisen hahmon tarinat kietoutuvat lumoavalla tavalla yhdeksi. Kun Hämy haluaa kostaa prinsessalle ja käyttää hyväkseen Maikki Emakon halua tulla prinsessaksi ja piskuinen Despero päättää pelastaa prinsessan.

Muuta: Kertakaikkisen ihastuttava satu. Paikoin en malttanut laskea kirjaa käsistäni. Luvut ovat ihanan lyhyet ja tiiviit. Toisinaan häiritsi kertojan toistava ja lukijan huomioiva tyyli, mutta toisaalta se sopi hyvin tarinaan.

"Siksi että sinä, hiiri, osaat kertoa Gregoriukselle tarinan. Tarinat ovat valoisia. Valo on kallisarvoista näin pimeässä maailmassa. Aloita alusta. Kerro Gregoriukselle tarina. Luo hiukan valoa."

Walter Moers: Uinuvien kirjojen kaupunki

Otava 2008, (2004)

Alkuperäiskielinen nimi: Die Stadt der Träumenden Bücher

Tekijän kuvittama

Sivuja: 522

Henkilöt: Hildegunst von Mythenmetz, Danzelot von Tavutorvi, Phistomefel Smeik, Claudio Harppupökkö, Homunkolossi, Danzelot kakkonen, Ojahnn Golgo van Fontheweg, Gofid Letterkerl, Kloroformius Sadepaiste ja lukuisia kirjakkaita, jokunen kirjanpyytäjä sekä erilaisia katakombien kammotuksia

Juoni: Nuori Hildegunst von Mythenmetz saa kuolevalta runokummiltaan Danzelot von Tavutorvelta nuoren kirjailijan käsikirjoituksen, jonka kirjailija on lähettänyt Danzelotille arvioitavaksi. Käsikirjoitus osoittautuu parhaimmaksi, mitä Hildegunst on koskaan lukenut ja hän lähtee etsimään kirjoittajaa Kirjalistosta.

Käsikirjoitus saa kuitenkin nuoren lohikäärmeen pahempaan kuin pulaan, mutta matkallaan hän löytää ornon ja oppii kirjailijaksi.

Muuta: "Danzelot: 'Yksi asia vielä, joka sinun täytyy ottaa huomioon: tarinan alun ei ole niin väliä. Eikä lopun. '

Minä: 'Vaan?'

Danzelot: 'Vaan sen mitä sillä välillä tapahtuu.' "

"Tulemme tähdistä ja tähtiin käy tiemme.
Elämä on vain matka tuntemattomaan."

Parasta Moersia. Mahtavan hieno lukukokemus kirjoittamisesta, kirjoista, lukemisesta. Samalla myös jännittävä seikkailu, jossa mielikuvituksen lennolla ei ole rajaa. Kirjasta löysin uuden elämänohjeenkin, tai kaksikin.

Moers kuuluu ehdottomasti suosikkikirjailijoihini. On kuulunut jo siitä saakka, kun ensimmmäisen kerran näin Kapteeni Sinikarhun kannen. Olen sanaton ja lumoutunut, enkä malta odottaa Moersin seuraavaa teosta.

Michael Newton: Sielujen kohtalo

Kustannus Oy Taivaankaari 2005, Llewellyn Publications

Alkuperäiskielinen nimi: Journey of Souls New Case Studies Of Life Between Lives

Sivuja: 440

Muuta: Jatkoa kirjalle Sielujen Matka. Periaatteessa kirja ei tuo mitään syventävää edelliseen, kunhan tarkastelee sieluelämää elämien välillä uusien tapausten myötä. Kuitenkin kirja tuntui edeltäjäänsä paremmalta, mutta tämä johtuu ehkä enemmän siitä, että sen puutteita ja aikaisemmassa kirjassa häirinneitä asioita on jo oppinut sietämään. Kuten sielujen nimiä (okei, olkoonkin hypnoosissa saatuja, mutta tuntuvat niin keksityiltä), ihmiskeskeisyyttä ja kirjan ja kirjoittajan (tai ehkä suomentajan?) tiettyä yksinkertaisuutta.

Mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä teos kuitenkin.