Susanna Clarke: Jonathan Strange & herra Norrell

WSOY 2005, Bloomsbury Publishing, 2004

Alkuperäiskielinen nimi: Jonathan Stange & Mr Norrell

Sivuja: 791

Kuvitus: Porita Rosenberg

Henkilöt: Herra Norrel, Jonathan Strange, Lady Pole, Sir Walter Pole, Vinculus, Childermass, Drawlight, Arabella Strange, Stephen Black

Juoni: Herra Norrell on päättänyt palauttaa englantilaisen magian kunniaansa. Hän on haalinut itselleen kaikki kirjat magiasta, syrjäyttänyt kaikki kilpailijat ja lähtee Lontooseen, jossa aikoo magiallaan auttaa Englantia voittamaan sodan Napoleonia vastaan. Lontoossa hänen on kuitenkin hyvin vaikea saada ministereitä uskomaan magian hyödyllisyys kunnes hän auttaa sir Walter Polea herättämällä tämän morsiammen kuolleista.

Strange tutustuu magiaan kuultuaan Vinculuksen ennustuksen kahdesta maagikosta. Hänellä ei ole kirjoja saatavillaan, joten hän joutuu suurimmaksi osaksi säveltämään itse loitsunsa. Lopulta hän päätyy herra Norrelin oppiin. Norrelin opissa hänet lähtetetään Espanjaan taistelemaan magian avulla ranskalaisia vastaan. Lopulta Norrell ja Strange riitautuvat, koska Norrell haluaa välttää keijutaikuutta ja Strange taas pitää sitä koko magian ytimenä.

Samaan aikaan Lady Pole ja Sir Walter Polen miespalvelija Stephen Black ovat Lady Polen herättäneen keijun lumouksen vallassa. Keiju ei pidä maagikoista ja on päättänyt tuhota heidät. Strangen vaimo Arabella tutustuu keijuun vieraillessaan Lady Polen luona ja keiju päättää kaapata Arabellan keijujen valtakuntaan. Kun totuus selviää Strangelle mikään ei pidättele tätä pelastamasta vaimoaan.

Muuta: Ensimmäisen sadan sivun aikana meinasin useasti lopettaa lukemisen kesken. Kirjan kieli oli niin turruttavaa. Jatkoin kuitenkin lukemista. Käytännössä ensimmäisiä 600 sivua en edes voi pitää fantasiana ja itse tarina pääseekin vauhtiin vasta viimeisessä kahdessa sadassa sivussa.

Sinänsä mielenkiintoinen tarina on kätketty turhauttavan pitkään raporttiin magian aseman parantamiseksi englannissa ja sen vaikutuksista sodan kulkuun. Mielestäni tämän kaiken - kuten myös Norrellin ja Strangen luonteet olisi voinut hyvin kuvata noin 200 sadassa sivussa ja sitten kertoa sen oleellisen tarinan.

Liian vähän toimintaa, liian paljon turruttavaa sanahelinää. Kirjan kieli eikä tyyli eivät olleet minulle ominaisia ja tarinaltaankin pitäisin tätä vain keskinkertaisena. Raven Kingin myytissä olisi kyllä ollut aineksia hieman enempäänkin, samoin loppu antaa viitteitä enemmästä, mutta koska ne eivät olleet eksyneet kirjan sivuille, en niitä voi kirjan ansioiksikaan laittaa.

Tätä voin suositella vain, jos on loputtomasti ylimääräistä aikaa käsissä. Itse ihmettelen, että sain sen kahlattua läpi.